Esko Valtaoja: Pessimistit, optimistit ja realistit
Muutama vuosi sitten minut valittiin Turun positiivisimmaksi ihmiseksi. Ihmetteleville ystävilleni olen selittänyt, että kaupungissa, jossa kohteliaat kysymyslauseetkin kuuluu aloittaa ”ei”-sanalla, positiivisuuteen ei paljoa tarvita. ”Ei sul mittä kaffe o? No eipä tietenkään, kunhan kysyin.”
En mielestäni ole koskaan varsinaisesti tarjonnut positiivisuutta, ainoastaan yrittänyt tuoda hitusen realismia kaiken synkistelyn keskelle. Kun kaikki huutavat maailmanlopun tulevan nyt justiinsa, pelkästään sen siirtyminen huomiseen on jo aika kiva ja positiivinen juttu.
Synkistely huipentui viime vuonna Donald Trumpin myötä. Kansainväliset sopimukset raukeaisivat ja Natoa ei kohta enää olisi. Euroopassa populistipuolueet nousisivat valtaan vieden maansa brexitin tielle. Euroopan vakauden pitkään taannut unionikin olisi kohta muisto vain.
No, maailmanloppu on jälleen kerran peruttu lippujen vähäisen ennakkomyynnin vuoksi. On kuin ihmiset ympäri maailmaa olisivat kyllästyneet toivottomuuteen ja ottaneet tulevaisuuden takaisin pessimistisiltä voivottelijoilta, uhkakuvilla peloittelijoilta ja vanhoista hyvistä ajoista haaveilijoilta. Tulevaisuuteen voi katsoa myös positiivisin toivein. Tavoitteena voi olla enemmänkin kuin pelkkä henkiinjääminen.
Uhkakuvilla ratsastavat populistit ovat hävinneet vaaleissa toisensa jälkeen. Ranskan presidentinvaaleissa Barack Obaman jälkiä seuraava Emanuel Macron pyyhki pöydän Marine Le Penillä , ja on ennusteiden mukaan matkalla murskavoittoon myös parlamenttivaaleissa.
Yhdysvalloissa niin kansa kuin vahvat demokraattiset instituutiotkin ovat nousseet Trumpia vastaan. Niin uskomattomalta kuin se joskus tuntuukin, suurin osa myös jenkeistä on tolkun ihmisiä, jotka osaavat erottaa politiikan ja tositeeveen toisistaan. Trumpin meuhkaus, uhkailu ja vaaroilla pelottelu tehoavat yhä harvempiin.
” Theresa Mayn näköalaton, tyhjä negatiivisuus ansaitsikin epäonnistua”, otsikoi The Guardian Englannin vaalitulosanalyysinsä. ”Tämä on merkki monumentaalisesta muutoksesta, joka on tulossa.”
Entäpä Suomessa? Kuinkahan suuri osa perussuomalaisten kannatuksen putoamisesta johtuu siitä, että ihmiset ovat kyllästyneet negatiiviseen perussanomaan? Puolue, joka ei juuri ole tarjonnut positiivista ajattelua, ainoastaan uhkakuvia, ei pitkän päälle jaksa vedota äänestäjiin.
”Iso paha susi tulee ja syö meidät!” Se voi tepsiä kerran, parikin, mutta ihmiset eivät halua elää vain tuhoa odotellen - varsinkin jos sutta ei sitten näykään. Puheenjohtajavaali johtanee persujen hajoamiseen kahdeksi pikku takiaispuolueeksi. Toiseen niistä jäävät ne tummat maammon marjat, joille synkistely ja pelko riittävät elämänasenteeksi.
Poliitikoilla ei ole yksinoikeutta näköalattomaan negatiivisuuteen. Turun Sanomien uudenvuodenhaastattelussa Aktian pääekonomisti Heidi Schauman hahmotteli toiveikasta tulevaisuutta: ”Pitäisi pyrkiä luomaan yhteiskunta, jossa ihmiset hankkivat paljon lapsia ja äidit ja isät tekevät paljon työtä.”
Ei pilkahdustakaan siitä mahdollisuudesta, että tulevaisuudella voisi olla tarjottavanaan muutakin kuin lisääntyvää surkeutta. Jos olisin nuori, joka kuulisi, että tulossa on vain lisää raadantaa tai synnytyskoneeksi ryhtymistä, jättäisin hommat sikseen ja lähtisin ostarille kaljaa kittaamaan. Mitäs tässä enää kannattaa edes yrittää.
Onneksi tulevaisuus on realistinen eikä negatiivinen. Jos se tuntuu positiiviselta ajatukselta, niin siitä vaan.
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori.
Onneksi tulevaisuus on realistinen eikä negatiivinen.