Viime viikko kului tiedekokouksessa Aurinkorannikolla, neljän tähden all-inclusive -turistihotellissa. Yhden kerran ennätin pulahtaa uima-altaaseen, sen verran tiukka oli tieteellinen ohjelma. Heti aamiaisen jälkeen alkoivat esitelmät, ja niitä jatkui sitten iltaseitsemään saakka kolhossa, tunkkaisessa salissa. Hotelli olikin valittu puhtaasti taloudellisista syistä: se oli halvin tapa järjestää 168 ihmisen kokous kaikkine majoituksineen, ruokineen ja kokoustiloineen.
Moni ajattelee tutkijoiden elävän yksin kammioihinsa hautautuneina. Joskus sitten tulee neronleimaus ja alamme juoksennella alasti ympäriinsä heurekaa huutaen. Mutta itse asiassa tiede on puhdas joukkuelaji. Edes Albert Einstein ei pystynyt yksin muotoilemaan suhteellisuusteoriaansa, vaan joutui pyytämään apua kollegoiltaan. Albertin piti myös ottaa hurja loppukiri ehtiäkseen ensimmäisenä maaliin ennen yhtä auttajaansa, David Hilbertiä.
Sosiaalisuus tiivistyy kansainvälisissä kokouksissa. Malagassa kokoontuivat nyt maailman johtavat blasaaritutkijat. Kokouksen osallistujista vanhin, Marshall Cohen, oli melkein yhdeksänkymmenvuotias ja yhä aktiivinen. Nuorimmat pirpanat näyttivät minusta sellaisilta, että niille ei vielä pitäisi tarjoilla all inclusive -baareissa.
Blasaarit ovat niitä galakseja, joiden supermassiivisten mustien aukkojen synnyttämät suihkut sattuvat osoittamaan lähes suoraan meitä kohden. Onneksi kuolemansäteet ehtivät laimentua miljardien valovuosien matkallaan, ja suihkujen havaitsemiseen tarvitaan ammattilaisvälineitä, sellaisia kuten Tuorlan tai Metsähovin observatorion teleskoopit.
”Jos luet jutun vasta tiedelehdestä, olet jo pudonnut kelkasta”, tiivisti muuan kollegani kerran tieteen sosiaalisen verkon merkityksen. Uusimmat ideat esitellään nimenomaan tiedekokouksissa, ja siellä niitä myös aletaan käännellä ja väännellä heti seuraavalla kahvitauolla.
Kokouksemme oli järjestetty juhlistamaan Bostonin yliopiston Alan Marscherin 65-vuotispäivää. Alan on yksi blasaaritutkimuksen suurista guruista, ja epäsuorasti myös syyllinen suomalaisten osallistujien mukana oloon.
Yli kolmekymmentä vuotta sitten löysin itseni iltakaljalta mafioson näköisen miehen kanssa yhdessä ensimmäisistä tiedekokouksistani, Socorrossa New Mexicossa. Miekkonen oli Alan, joka selosti minulle innolla uutta teoriaansa. Sangen pitkällä viiveellä tajusin, että se oli juuri mitä tarvitsimme omien havaintojemme tulkitsemiseksi, ja mitä Alan tarvitsi teoriansa todistamiseksi.
Yhteistyöstämme urkeni vuosien mittaan leipurin tusina väitöskirjoja. Suomalaiset osallistujat olivatkin tiedelapsiani ja lapsenlapsiani, Alanin hyvin tuntevia – hieno osoitus tieteen sosiaalisesta yhteistyöverkostosta ja sen jatkumisesta sukupolvesta toiseen. Ja valitettavasti myös muistutus siitä, kuinka olemme putoamassa kelkasta kun täällä koulutusta, tutkimusta ja sivistystä arvostavassa Suomessa ei tahdo enää olla varaa lähettää nuoria maailmalle oppimaan ja verkostoitumaan kokouksissa.
Vielä toistaiseksi olemme tunnettuja ja arvostettuja blasaaritutkimuksessa. Turussa on pidetty useampikin suuri kokous, joista varsinkin yksi on jäänyt ulkomaalaisten mieleen. Silloin tutkijat todella juoksentelivat alasti ympäriinsä, koska järjestimme kokoussaunan Ruissalon rantaan pimeänä tammikuun iltana vuonna 1991.
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori.
