Mielensäpahoittajien utopia

Kolumni Turun Sanomat 2.6.2015

Suomessa vietetään taas kerran mielensäpahoittajaviikkoja Tuomas Kyrön hengessä. Oppositio on pahoittanut mielensä kun ei päässyt hallitukseen. Hallitus on pahoittanut mielensä kun oppositio tekee samaa kuin se itse oppositiossa ollessaan. Vihreät ja vasemmistoliitto ovat pahoittaneet mielensä kun eivät päässeet siihen vastuuseen, josta itse vetäytyivät pois.

Suunnilleen kaikki ovat pahoittaneet mielensä ministerien valinnasta. Lapsiperheet ovat pahoittaneet mielensä leikkauksista, rikkaat riittämättömistä säästöistä, ammattiliitot uhkailusta ja hallitus liittojen yhteistyöhaluttomuudesta, demarit puhemiesvaaleista ja kaikesta muustakin, Alexander Stubb professorien laiskottelusta, ja niin edelleen.

Kaipa sitten minunkin pitää pahoittaa mieleni, vaikkapa tästä marisevasta kansasta, joka kyllä jaksaa haukkua kreikkalaisia samalla kun itse kaivaa innolla vieläkin syvempää talouskuoppaa velaksi ostetuilla lapioilla.

Utopia on paikka, jossa kaikilla on hyvät oltavat ja kaikki ovat siksi tyytyväisiä. Kertomuksia erilaisista utopioista on aina riittänyt, kristittyjen paratiisista viikinkien Valhallaan, Platonin ihannevaltioon ja Karl Marxin kuvittelemaan kommunistiseen yhteiskuntaan. Kerran toisensa jälkeen niitä on myös yritetty toteuttaa niin valtioiden kuin pienten kaveriporukkojenkin mittakaavassa, ja aina yhtä varmasti ja nopeasti on päädytty täyteen katastrofiin.

Todellisen maailman utopioiden varsinainen ongelma ei ole koskaan ollut tuo ”hyvät oltavat” -osio, se kyllä voidaan toteuttaa. Mutta kun utopiassa jokaisen pitäisi myös olla valmis työskentelemään yhteisen hyvän eteen. Ja siihenhän ei ihmisluonto sitten millään taivu, koska me uskomme – ei, vaan tiedämme – että tuo toinen kuitenkin vetää välistä.

Kuvitellaan utopiaa, jossa kaikilla todella olisi hyvät oltavat: ei täydellistä paratiisia, vaan suhteellisen mukavaa ja inhimillistä elämää, vailla sen kohtalokkaampia huolia ja murheita. Olisimmeko siellä onnellisia ja tyytyväisiä? No emme taatusti. Kyllä me niin mielemme pahoittaisimme, koska tietäisimme, että tuollakin tyypillä menee yhtä hyvin kuin minulla, vaikka juuri minä olen tehnyt paljon enemmän töitä yhteisen hyvän eteen. Ja ettei sillä vielä menisi paremmin kuin minulla?

Suomi on kaikkea muuta kuin valmis maa, eikä tiettävästi edes Jyrki Katainen hypi tätä nykyä ylös ja alas hihkuen kuinka fantastisesti menee. Nykyisten hankaluuksien keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että sadan, tai vaikka vain viidenkymmenen, vuoden takaiseen Suomeen verrattuna me elämme aikamoisessa utopiassa. Esimerkiksi itsestään selvänä pitämämme sosiaali- ja eläketurvat ovat oman aikamme keksintöjä. Isovanhempani tiesivät vielä hyvin ruotu-ukot, huutolaiset, kirkonvaivaiset ja köyhäintalot.

Erityisesti näinä pienen vyönkiristyksen aikoina minua tympii avata päivän lehteni ja lukea jälleen kerran, kuinka kaikki vain taistelevat omien saavutettujen etujensa puolesta ja pahoittavat mielensä pienimmistäkin ehdotuksista yhteiskuntasopimuksista, tai edes yhteistyöstä.

Ainoana lohtuna on, että tätä yhteistyökyvytöntä porukkaa yrittää nyt johtaa insinööri eikä valtiotieteilijäpoliitikko. Insinööri sentään on koulutettu saamaan rikki mennyt masiina käyntiin eikä vain vain maalaamaan se hyvän näköiseksi kauden muotiväreillä.

Tervetuloa utopiaan, joka nyt vaatisi utopistista mahdottomuutta, työskentelyä yhteisen hyvän eteen eikä ainoastaan omien etujen puolustamista.

ESKO VALTAOJA